Ratkaisukeskeisyys ja olemisen taito
Olen ollut ratkaisukeskeinen ennen kuin sanaa oli edes keksitty. Olin ehkä 8 vuotias kun tein ensimmäisen tavoitteellisen suunnitelman itselleni. Se koski pimeänpelkoani, jota kolme isoveljeäni ruokkivat tehokkaasti. En halunnut olla heitä huonompi tai heidän vaikutuksen alaisena, niin päätin päästä pimeän pelostani eroon. Asuimme omakotitalossa Espoossa, aivan metsän vieressä ja meillä oli paljon kotieläimiä. Äidilläni oli kääpiökanoja, jotka asuivat tontin laidalla sijaitsevassa mökissä ja niille piti iltaisin mennä sammuttamaan valot. Päätin että minäkin uskaltaisin tämän tehdä ja pyysin äidiltä, jos saisin alkaa käydä sammuttamaan valoja kanoille. Ulkona oli jo pimeää ja kanojen mökille vievää polkua ei juuri näkynyt. En ottanut taskulamppua mukaan. Suunnittelemaani projektiin kuului myös, etten saanut juosta, vaan piti kävellä rauhallisesti. Voin edelleen tuntea miltä tuntui kävellä siinä pimeässä, pakottaen itseni kävelemään ja hiljaa mielessäni toistaen selviän tästä, selviän tästä… En muista montako toistoa tarvittiin tai kauanko projektini kesti, mutta se toimi ja vähän vanhempana siirryin vaikeampiin tehtäviin kun iltaisin kävelin bussilta kotiin pimeän metsän läpi. Pimeänpelkoni joka tapauksessa jäi siihen. Paitsi että pääsin rajoitteesta eroon, sain myös kokea että voin itse vaikuttaa asioihini. En voinut vaikuttaa veljieni tekemisiin, mutta pystyin vaikuttamaan siihen, miten itse tilanteet koin.
Isäni kuoli kun olin 19 vuotias, juuri kun olin muuttanut pois kotoa. En kauheasti pysähtynyt siinä hetkessä, vaan jatkoin eteenpäinporskuttamista itsenäiseen elämään. 23 vuotiaana ryhdyin yrittäjäksi; ratsastusvalmentajaksi ja hevostallin pitäjäksi. Ensimmäiset vuodet tein töitä 12-14h päivässä kaikki päivät viikossa. Se oli ihanaa! Nautin tekemisestä, fyysisyydestä, vastuusta, suunnittelemisesta. En tietenkään nauttinut ongelmista, mutta niiden ratkomisesta sain kiksejä. Ratkottavia ongelmia oli hevosten kouluttamisessa, oppilaideni ratsastuksessa, tallin remontoimisessa, hevosten terveyden ja sairauksien hoitamisessa, talousasioissa, tallityön organisoimisessa. Mitä enemmän oli tehtävää, sitä enemmän tein ja nopeasti ja tehokkaasti. Hevosalalla en myöskään ollut yksin tämän elämäntavan kanssa, se oli normaalia hevosalan yrittäjille elää näin. Sairaspäiviä ei tunnettu, eivätkä loukkaantumiset jarruttaneet menoa. Hevospiireissä tällaista elämäntapaa ihannoitiin, monet meistä olivat jo lapsena oppineet tallilla että ahkera tekeminen palkittiin.
Kun muutamien vuosien päästä kehoni selkeästi ilmoitti että kannattaisi vähentää tekemistä, oli ensimmäinen oppimisen paikka delegoiminen. Ymmärtäminen, että muutkin voivat tehdä ja vielä eri tavalla. Aloin myös oppia palautumisen merkityksestä. Palautuminen ei ole pelkästään se, että nukkuu tarpeeksi. Huomasin että päivän aikana pidetyillä tauoilla oli merkitys, opin aivan uuden päivärytmin. Tein edelleen pitkiä päiviä, mutta paljon rauhallisemmassa tahdissa. Se tarkoitti siis sitä, että sain vähemmän asioita tehtyä ja se taas oli aluksi todella vaikea hyväksyä. Pikku hiljaa opin kuitenkin ”nauttimaan matkasta”, rauhallisempi tahti tuntuikin hyvältä. Tähän prosessiin liittyi myös omien rajojen tarkastelu, oman hyvinvoinnin arvostaminen ja palveluideni hintojen nostaminen. Hintoihinkin liittyy oma prosessinsa, että osaa sekä pyytää että ottaa vastaan rahaa, mikä on välttämätöntä omaa hyvinvointia ajatellen. Yleensä ongelma ei ole lainkaan muiden ihmisten suhtautuminen, vaan oma tunne asioiden oikeutuksesta ja tärkeysjärjestyksestä.
Kuva: Linda Leino
Vanha klisee, että vaikeuksista oppii ja kehittyy on kyllä totta. Tai toisin sanoen Siperia opettaa, kun on pakko oppia uusille tavoille, niin se tapahtuu. Kun elämäni polulle sattui äidin yllättävä kuolema, sairastumista, hevostilasta luopumista, hometalossa asumista ja kaikista tavaroista luopumista, opin mm. meditoimaan. Olin tottunut tekemään jotain, ratkaisemaan ongelmat, hoitamaan asiat. Kun tapahtui asioita, joille ei voinut tehdä mitään, joita ei voinut ratkaista, jäljelle jäi hengissä pysyminen hetki hetkeltä, oleminen. Ei ollut kivaa ja henkisesti rimpuilin vastaan, mutta opin. Tänä päivänä olen todella kiitollinen oppimastani. Enää en rimpuile vastaan, vaan tunnistan yhä herkemmin hetket, jolloin kuuluu vain hengittää. Ongelmakohdassa, jos meinaa ärsyyntyä tai ajatukset jumittua, saatan kysyä itseltäni ”Mutta onko tämä nyt tärkeää?” Vastaus on aina ”ei ole”. On kevyempää hengittää, helpompaa elää. Olemisen taito kehittyy jatkuvasti. Olenhan koko elämäni ollut hevosten kanssa, joten läsnäolo ja hetkessä eläminen on ollut tuttu asia. Silti olen kriisien kautta löytänyt monta seuraavaa tasoa olemisesta ja kuitenkin edelleen rakastan tekemistä. Näiden pitää vaan olla tasapainossa keskenään ja molemmille on oma paikkansa ja hetkensä.
