Olen muutosten kannattaja. Joskus muutokset ovat vapaavalintaisia ja silloin hyvin todennäköisesti positiivisia. Mutta myös pakotetut muutokset voivat synnyttää uutta ja hyvää, sitten hetken päästä kun sen oivaltaa. Olen aina toiminut yrittäjänä ja monesti saanut kuulla että olen rohkea. En ole kuitenkaan koskaan tuntenut itseäni rohkeaksi. Mutta tämän kuultuani olen ruvennut miettimään rohkeutta, mitä se tarkoittaa. Olen huomannut yhden ominaispiirteen itsessäni, olen aina halunnut edetä ja kehittyä enkä ole tarvinnut todisteita jonkun asian toimivuudesta ennen kuin olen sitä kokeillut. Sittemmin olen muodostanut lauseen ”on hypättävä ennen kuin näkee mihin on laskeutumassa”. Miksi? Siksi että elämä olisi mielenkiintoisempaa, että olisi mahdollisuus saavuttaa enemmän, päästä pidemmälle ja kehittyä ihmisenä. Elämässäni on ollut monta muutosta, olen muun muassa muuttanut 20 kertaa. Muutot ovat työläitä ja rasittavia, mutta myös puhdistavia. Tavaroiden läpikäynti, niistä luopuminen ja siivoaminen ovat syvällisempiä asioita kuin mitä ensin voisi ajatella.
Näiden viisaiden ajatusten jälkeen totean kuitenkin että nyt riittää. Se muutosten matka, joka alkoi kolme vuotta sitten, on ollut tarpeeksi pitkä. Kolme vuotta sitten sairastuin ja siitä seurasi useita leikkauksia sekä tietämättömyys siitä, miten kauan menee kuntoutua ja mihin kuntoon tulen. Ehkä kaikkein rankinta on juuri näköalattomuus, se ettei voi nähdä seuraavan kulman taakse, mikä auttaisi päätösten tekemisessä. Minun tilanteeni johti siihen, että jouduin luopumaan silloisesta toiminnastani, koska olin niin huonossa kunnossa, etten voinut huolehtia siitä. Luovuin siis tallista ja hevostoiminnasta, pilatesstudiosta ja koska asuin samassa paikassa, myös kodistani. Sen jälkeen olen ollut sairaslomalla, sairaseläkkeellä ja ammatillisessa kuntoutuksessa, opiskellut, tehnyt keikkatöitä, pitänyt hevosiani useilla eri talleilla, käynyt hahmoterapiassa, kirjoittanut kirjan, asunut hometalossa ja taas muuttanut. Juuri kun ajattelin että tämä jakso oli tässä, nyt edetään kohti tavoitteita, eteen tuli taas uusi vaihe välivaiheessa. Olen myös potenut identiteettikriisiä, kaiken muun kriisin lisäksi. Yhtäkkiä en ollutkaan enää sitä, mitä olin tottunut olemaan. En ollut tallinpitäjä, en kilparatsastaja, hetkellisesti en edes ratsastaja, en tehnyt fyysistä työtä, en asunut hevosten läheisyydessä, pihaani ei tullut asiakkaita, en ollut vastuussa koko homman pyörittämisestä, kukaan ei enää tarvinnut minua, juuri kukaan ei soittanut minulle.
Positiivista tässä vaiheessa on ollut fyysinen lepo, rauhoittuminen, jatkuvasti epämukavuusalueella olemisesta johtuva sietokyvyn kasvu, meditoinnin opettelu, metsässä samoilu ja liikunnan uudelleen löytäminen kuntoutuksen ja leikin kautta treeniohjelmien sijaan. Näistä olen varmasti tullut paremmaksi ihmiseksi, olen oppinut olemaan ja arvostamaan ydintäni. Mutta nyt riittää. Vaan ei. Nyt kun yritän aloittaa uudestaan, elämää ja yritystoimintaa, olen saanut kokea byrokratian ihanuudet. Jos minulla on ollut vaikea määritellä itseäni tällä matkalla, niin olen näköjään byrokratian silmissä myös täysin määrittelemätön. Systeemiin sopimatonta henkilöä ei voida määritellä ja siten hänelle ei löydy tukea. Mieluiten olenkin ”systeemin ulkopuolella” ja pärjään itse. Hmm.. niin, mutta yksinyrittäjänä ja tallinpitäjänä olen jo liikaa purrut hammasta ja pärjännyt ja suorittanut. Pidän siitä että olen viime vuosina oppinut enemmän olemaan tekemisen sijaan, harjoitellut haavoittuvuuden näyttämistä sekä avun pyytämistä ja vastaanottamista. Siinä onkin ollut harjoittelemista, koska avun tarvitsemiseen liittyy perinteisesti paljon häpeää. Olla luuseri tai sellainen joka can’t keep her shit together tai oma valinta kun olet ollut yrittäjänä tai… aivotoimintaa myrkyttäviä lauseita riittää.
Sanotaan että ainoa varma asia elämässä on muutos. Elämänhallinta on hassu sana, koska elämässä on hyvin vähän hallittavissa. Hallintaa tavoitellaan, mutta mitä se oikeasti on? Työskentelystäni hevosten kanssa löytyy hyvä vertauskuva. Ihminen helposti luulee voivansa hallita hevosta käsillään ja erilaisilla välineillä, joita laitetaan hevosen päähän. Hevosen oikeanlainen hallinta lähtee kuitenkin kommunikoinnista ihmisen ja hevosen välillä, siitä että hevosta on koulutettu tekemään mielellään sitä mitä ihminen kussakin tilanteessa haluaa. Silloin voidaan saavuttaa tunne että hallitaan hevosta, vaikka sekin toki on illuusiota, koska aina voi tapahtua myös toisin kun oltiin suunniteltu. Tunne voi olla melkeinpä maaginen, kun irti oleva hevonen seuraa liikettäni ja pyyntöäni kuin itsestään. Tätä ajattelen kun elämässä tulee tilanteita eteen, joita olisi niin kiva hallita pitämällä niistä kiinni, mutta kun ei voi. Vapaudella, antamalla mennä, päästämällä irti saa loppujen lopuksi enemmän aikaan. Uskon todellakin tähän, mutta juuri nyt on toiminnan paikka. Siksi olen laittanut käyntiin mesenaatti joukkorahoituskampanjan, josko joukon voimalla pääsisin takaisin tekemisen ja olemisen tasapainoon. Kampanjassa ei suoraan kerätä rahaa, vaan sitä voi rahoittaa ostamalla erihintaisia mielenkiintoisia tuotteita ja palveluita.
